Ensimmäinen viikko on takana Nastan kanssa. Nopeasti ovat menneet nämä ensimmäiset päivät, paljon on Nastalla toki vielä opittavaa ja koettavaa. Hyvällä tiellä me kuitenkin taidetaan jo olla. Ainakin neidin maailmankuva on taatusti laajentunut huomattavasti jo kuluneiden päivien aikana. Lähes kaikki ”normaalin” elämän touhut ja äänet pelottivat ja vieläkin osittain pelottavat. Ja maailmankuvan laajentaminen tulee jatkumaan. Joka päiväksi mä koitan keksiä jotain uutta.

Remmirähjäämisen lopettamisen opettelu on hyvällä alulla. Joitain kohtaamisia onnistuu jo ”pikku mutinalla”, mutta useimmin tulee oikein kunnon räjähdys. Mä tiedän, että rähjäämisen loppuminen ei ole viikkojen vaan kuukausien asia (ja monen kuukauden). Pienin askelin tässä yritetään edetä.

Lapsien suhteen olen huomannut, että vähintään murinaa tulee ala-asteikäisille lapsille. Mulla oli jo Kassun aikana periaate, että lapset eivät pitele Kassua. Se kuin ei ollut koskaan oppinut olemaan lasten kanssa. Pikkulapset kiinnostavat Nastaa ihan positiivisessa mielessä. Natiaisille ei murista vaan ollaan päinvastoin hyvin kiinnostuneita.

Monenmonituista kertaa päivän aikana, kun istun koneen ääressä Nasta tulee hakemaan hellyyttä ja mun mielestäni jopa lohtuakin. Väkisinkin tulee mieleen, minkälaista tytön elämä on mahtanut olla.

Olen koettanut "opiskella" mudin "häntäkieltä", mutta en ole oikeastaan päässyt paljon puusta pitkään. Mun täytyy puolustella tuota vajavaista häntäkielen osaamista sillä, että Kassu oli ns. luonnontöpö.

Vuorikauriin vikaa on ja paljon. Tuntuu, että mitä korkeampi kivi/kallio on sitä innokkaammin sinne mennään. Välillä oikein hirvittää Nastan puolesta, mutta ainakin tähänasti kaikki on mennyt hyvin. Joudun välillä olemaan "harjoituskohteena" sohvalla maatessani, neitokainen nimittäin kipuaa yli.