Illemmalla kävimme Salmen tyttären Päivin mökillä saunomassa. Otin tietoisen riskin ja päästin Nastan vapaaksi sille täysin oudossa ympäristössä. Neito painoi hetken kuin viitamaan piru, mutta tuli heti käskystä luokse eikä edes ajatellut lähteä omille tutkimusretkilleen. Kun kävin saunassa Salme ja Päivi viihdyttivät Nastaa, joka oli kuulemma kuunnellut hyvin tarkasti saunasta kantautuvia ääniä.
Takaisin Salmelle päästyämme tein pienen lenkin ja Nasta sai ihmetellä maaseudun ääniä ja hajuja. Yökin meni ihan rauhallisesti. Neiti löysi nukkumapaikan sänkyni alta. Joskus kolmen aikaan aamuyöllä heräsin Nastan matalaan murinaa. Neiti kuuli/näki jotain tai ainakin kuvitteli.
Sunnuntai-aamuna otimme sitten suunnan kohti Kotkaa. Reilun puolentoista tunnin ajon jälkeen olimme perillä Santalahdessa. Sää oli tuulinen ja sateinen lähes koko päivän. Kiva oli nähdä tuttuja koiria ja ihmisiä. Nasta käyttäytyi - no nastamaisesti. Huutoa ja haukkua, mutta lopulta myös hiljaisuutta.
Hauskin tapaus sattui kun mulle ennestään tuttu pyreneittenkoiranarttu Nandor (sellainen 70 senttiä korkea koiruus) tuli moikkaamaan. Nandor ei paljon piitannut vaikka Nastalla oli purukalusto esillä. Nandor sai neidin hiljaiseksi laskemalla hitaasti ja harkiten suuren päänsä kylmän rauhallisesti Nastan pään päälle. Nasta hämmentyi tempusta senverran, että jäi kerrankin sanattomaksi.
Pyrtsi-ihmiset olivat aivan ihania, kuulin todella paljon lohduttavia ja rohkaisevia sanoja. Olimmehan Kassun kanssa osa yhdistyksen toimintaa liki 15 vuoden ajan. Nasta hyväksyttiin porukkaan ilman muuta ja neiti teki parhaansa hurmatakseen ihmisiä. Yllätyksekseni Nasta päästi muutaman lapsenkin rapsuttelemaan ja pitämään hyvänä. No, pyreneläisten lapset ovat fiksua porukkaa ja osaavat niin lähestyä kuin käsitelläkin koiria. Olen aina ollut sitä mieltä, että koiraihmisten lapset ovat oma "rotunsa".
Näyttely oli kerännyt liki 70 pyreneittenpaimenkoiraa. Oli siinä italialaistuomarilla urakkaa arvostelussa, vielä kun sää todella oli syksyisen myrskyisä. Juuri ennen BIS-valintaa luovutin Kassun muistopalkinnon näyttelyn vanhimmalle pyreneittenpaimenkoiralle. Pala siinä nousi raavaan miehen kurkkuun ja kyyneleet tulivat silmiin (kuten tätä kirjoittaessakin). Muistopalkinnon myötä Kassun muisto elää edelleen. Taitaa pojan muisto kyllä elää paimenihmisten keskuudessa muutenkin.
Kuva: Osmo Vikman
Lähdimme takaisin Tamperetta kohti pikkuisen klo 16 jälkeen. Reilun kolmen tunnin ajon jälkeen olimmekin sitten kotona molemmat aika väsyneinä päivän tapahtumista.
